Viime viikkoina on keskusteltu asianajajan kohtuullisesta tuntihinnasta oikeusapupalkkiolla hoidettavassa jutussa. Myös yleisesti asianajajan palkkiolta edellytetään kohtuullisuutta. Tästä arviointiperusteesta on kuitenkin tullut – tai ainakin pitäisi tulla – yhä enemmän kontekstisidonnainen. Vielä 1990-luvun alussa asianajopalvelut olivat yhtenäinen markkina, ja tämä ulottui myös hinnoitteluun. Nykyisin palvelut jakautuvat useaan toisistaan erilliseen markkinaan.
Loppuvuonna 2024 tuli asianajajille ja tuomareille mietittävää siitä, mikä on avustajan kohtuullinen tuntiveloitus, kun sitä arvioidaan oikeusapulain (257/2002) ja oikeusavun palkkioperusteista annetun valtioneuvoston asetuksen (290/2008, palkkioasetus) pohjalta. Korkein oikeus katsoi, että (vaadittu) 130 euroa oli kohtuullinen (KKO 2024:71), kun taas korkeimman hallinto-oikeuden mielestä 110 euroa on lainmukainen (KHO 2024:129).
Palkkioasetuksen nykyisen 6 §:n mukaan tuntiveloitus on 110 euroa (jollei sovelleta 7 tai 8 §:n mukaista korottamis- tai alentamisperustetta). Oikeusministeriö valmistelee tuntiveloitukseen 10 euron korotusta (VN/34275//2024). Jollei palkkio muutu jatkovalmistelussa vähintään 130 euroksi, odotettavissa on myös arvovaltakiistoja yleisen tuomioistuimen linjassa. Vertailun kannalta voidaan mainita, että Asianajajaliitto on katsonut korotustarpeen selvästi suuremmaksi, 175 euron tasoon.
Kun ratkaisuja KKO 2024:71 ja KHO 2024:129 verrataan toisiinsa, havaitaan, etteivät perustelut, joiden varassa päädyttiin joko 110 tai 130 euroon, ole sidoksissa tuomioistuinlinjaan, vaan oikeudellinen kysymys oli molemmissa tuomioistuimissa sama. Korkein hallinto-oikeus vain oli juridiikasta eri mieltä kuin korkein oikeus. Kummassakin ratkaisussa äänestettiin. Korkeimman oikeuden linjausta ei ole sittemmin kaikissa tapauksissa seurattu käräjä- ja hovioikeuksissa.
Sekä ratkaisussa KKO 2024:71 että ratkaisussa KHO 2024:129 tarkasteltiin yhtenä arviointiin vaikuttaneena näkökohtana samaa asiaa: kun palkkioasetuksen tuntitaksaa ei ollut pitkään aikaan korotettu, oikeusapupalkkiolla hoidettaviin toimeksiantoihin ei ehkä riitä päteviä avustajia. Korkein oikeus näki tämän perusoikeusongelmaksi, kun taas korkein hallinto-oikeus lähti siitä, että tarjolla oleville jutuille on löytynyt ottajansa.
Samaan kysymyksenasetteluun kiinnitettiin huomiota jo 1960- ja 1970-luvuilla. Oikeusministeriö oli katsonut, että maksuttomissa oikeudenkäynneissä voitaisiin tyytyä noin viidenneksen alempiin palkkioihin verrattuna muihin toimeksiantoihin, osaltaan sen takia, että valtion ollessa maksaja yksityisellä avustajalla ei ole luottotappioriskiä (Pekka Santala, Asianajolaskusta, DL 1/1979, s. 265–266).
Asianajajat eivät olleet halukkaita tätä hyväksymään. Jos maksuttomien oikeudenkäyntien palkkiot alittavat yleisen palkkiotason, tämä voi johtaa siihen, ettei ”asianajajakunnasta oikeuselämälle vahingoksi ehkä paras osa kiinnostu tämänkaltaisista toimeksiannoista” (Santala, s. 266–267).
Nykyisin asianajopalvelujen markkina on ollut jo pitkään sillä tavalla eriytynyt, etteivät kaikki hoida oikeusapupalkkiolla rahoitettavia toimeksiantoja. Kilpailu näistä jutuista käydään vain osan asianajajakunnasta kesken, ja tältäkin osin monella praktiikka koostuu osin oikeusapupalkkiojutuista ja osin itse maksavista asiakkaista, yleensä yksityishenkilöistä tällöinkin.
Tultaessa 1990-luvun alkuun asianajopalvelujen markkina oli vielä yhtenäinen: markkinointikustannuksia ei ollut kenelläkään, kun ainoa sallittu mainostamisen tapa oli lyhyt rivi-ilmoitus päivälehdessä. Asianajajien palvelut saatettiin myös mieltää tasalaatuisemmiksi. Kaikki asianajajat noudattivat samoja toimenpidekohtaisia palkkioperusteita tai tuntitaksoja, ja yhtenäisyydestä piti huolta Asianajajaliitto suositushinnastoin.
Lama-aikana ”kohtuuttomat palkkiot” kuitenkin nousivat otsikoihin, kun laajoissa konkurssipesissä (suositustaksojen mukaiset) pesänhoitajien palkkiot olivat nousseet useisiin miljooniin markkoihin.
Jo ennen kilpailunrajoituksista annettua lakia (480/1992) Kilpailuvirasto oli vaatinut Asianajajaliittoa luopumaan suositustaksoista, ja nämä jäivätkin historiaan modernin kilpailulainsäädännön tullessa voimaan. Kilpailuvirasto oletti hintojen laskevan, kun taas Asianajajaliitto oli varoitellut voivan käydä päinvastoin.
Asianajopalvelujen markkina on tullut koko ajan eriytyneemmäksi. Suurimpien helsinkiläisten liikejuridiikkatoimistojen palvelukonseptit poikkeavat olennaisesti siitä, mitä on jutunhoito yhden asianajajan työnä maakunnassa. Erikoistumisella ”yleiseen liikejuridiikkaan” ei liioin enää täytetä tavoitelluimpien yritysasiakkaiden tarpeita, vaan vaatimustaso on mennyt hienosyisemmäksi.
Tämä näkyy myös hinnoittelussa: kun palkkioasetukseen pohditaan vähäistä korotusta, liikejuridiikkatoimistojen tuntihinnat ovat olleet jo pitkään aivan eri tasolla. Edullisimman ja kalleimman asianajajan tuntihinnassa on valtava ero. Useassa toimistossa jo vastavalmistuneen työstä saatetaan laskuttaa kaksin- tai jopa kolminkertaista tuntihintaa oikeusapupalkkioon nähden.
Asianajajaliiton palkkio-ohjeessa (Asianajotoimintaa koskevia säädöksiä ja ohjeita, B 03) edellytetään palkkiolta kohtuullisuutta. Vaatimuksen sanamuotoa ei ole kohdennettu erityisesti tuntihintaan, vaan se on yleisempi, ja tarkennettuna se on liitetty enemmänkin ajankäyttöön. Ohjeessa on myös todettu, että palkkio määräytyy osaltaan asiakkaan kanssa tehdyn sopimuksen perusteella.
Tähän nähden voitaneen perustellusti katsoa, että asianajotoimistot ovat vapaita sopimaan tuntihinnasta ainakin suurempien yritysasiakkaiden ja myös muiden neuvotteluvoimaltaan tasavertaisten kumppanien kanssa. Ammattimaista palvelujen ostajaa ei ole tarpeen suojata ”kohtuuttomilta tuntihinnoilta”, kun ostaja tietää, että edullisempiakin vaihtoehtoja löytyy.
Asianajajia valvova valvontalautakunta on antanut palkkioriita-asioissa vain harvoin suosituksia, joissa nimenomaan tuntihinta olisi katsottu kohtuuttomaksi. Osassa tapauksia myös sitä on pidetty (laskutettujen tuntien määrän ohella) liian korkeana, mutta julkisista tapausselostuksista ei aina ilmene, oliko tuntihinnasta etukäteen sovittu. Joskus asiakasta on laskutettu normaalituntihinnalla rutiiniluonteisestakin assistentille kuuluvasta työstä, ja tätä on pidetty kohtuuttomana.
Kaikkein korkeimmat tuntihinnat eivät ole päätyneet palkkioriita-asioina ylipäätään puntaroitaviksi, sillä ammattimaisempien asianajopalvelujen ostajien markkinakäytäntönä ei ole ollut hakea itselleen tätä kautta oikeutta.
Kauppakaaren (3/1734, KK) edelleen voimassa olevan 18:5:n mukaan asiamiehellä on oikeus saada kohtuullinen palkka vaivastansa.
Muusta lainsäädännöstä voidaan mainita esimerkkinä konkurssilain (120/2004) 8:7.1. Sen mukaan pesänhoitajalla on oikeus saada tehtävästään työn vaativuuteen, tehtyyn työhön, pesän laajuuteen ja muihin seikkoihin nähden kohtuullinen palkkio. Velkojainkokous hyväksyy palkkiot, mutta myös konkurssiasiamies valvoo niitä.
Oikeudenkäymiskaaren (4/1734, OK) 21:1:ssä on ilmaistu riita-asian oikeudenkäynneissä sovellettava pääsääntö: asianosainen, joka häviää asian, on velvollinen korvaamaan kaikki vastapuolensa tarpeellisista toimenpiteistä johtuvat kohtuulliset oikeudenkäyntikulut.
Useissa toimeksiannoissa, esimerkiksi konsultatiivisissa selvityksissä, asianajajan palkkion kohtuullisuus ei yleensä päädy ulkopuolisen punnittavaksi. Oikeudenkäynneissä on toisin: jos asianajaja voittaa juttunsa, tuomioistuin arvioi oikeudenkäyntikuluvaatimuksen kohtuullisuuden vastapuolen kannalta.
Liikejuridiikkatoimisto saattaa veloittaa yritysasiakkaaltaan (keskimäärin, kun tiimissä on useampi juristi) esimerkiksi 450 euron tuntihintaa, mutta kun arvioidaan vastapuolena olevan yksityishenkilön velvollisuutta korvata kulut, tuomioistuin säännönmukaisesti leikkaa tuntihintaa. Jos tuomioistuin pitää vaadittua tuntihintaa OK 21:1:n nojalla liian korkeana, voidaan joutua ottamaan kantaa siihen, onko tuntihinta ollut kohtuullinen asiakkaallekaan.
Hyvää asianajajatapaa koskevien ohjeiden kommentaarissa (Asianajajaliitto 2011, s. 30) on katsottu, että palkkion kohtuullisuutta voidaan arvioida eri tavoin asianajajan ja tietyn asiakkaan suhteessa ja toisaalta oikeudenkäynneissä vaadittaessa vastapuolelta kulujen korvausta. Kirjallisuudessa on kuitenkin puollettu myös sitä, että kohtuullisuutta tarkastellaan samalla tavoin sekä KK 18:5:n että OK 21:1:n nojalla (Antti Jokela, Oikeudenkäyntikulut ja maksuton oikeusapu, 2., uudistettu painos, Alma Insights 2019, s. 88–89).
Palkkion kohtuullisuuden arviointi kaikissa oikeussuhteissa samalla tavoin merkitsisi kuitenkin enemmän tai vähemmän paluuta 1990-luvun alun yhtenäistettyihin taksoihin. Pienehköjä korotuksia perustasoon voitaisiin hyväksyä erityistä ammattitaitoa vaativissa jutuissa tai esimerkiksi työn korkean laadun perusteella, mutta tämä ei muuttaisi kokonaiskuvaa.
Jonkin verran 1990-luvun alun kaikuja ilmenee siinäkin, kun tuomioistuimet hyväksyvät vastapuolen korvattaviksi pääkaupunkiseudulla jonkin verran korkeampia tuntiveloituksia kuin muualla Suomessa. Myös tapaohjeiden kommentaarissa on viitattu (palkkion kohtuullisuutta yleisesti tarkasteltaessa, s. 30) ”kyseisen paikkakunnan yleiseen palkkiotasoon”.
Helsingin osalta tällaista vertailuperustetta ei ole kuitenkaan käytännössä ollut enää pitkään aikaan: kustannukset vaihtelevat enemmänkin sen mukaan, hankitaanko palvelut päärautatieaseman etelä- vai pohjoispuolelta. Asiakkaalla on oikeus hankkia haluamansa palvelut, mutta oikeudenkäynnin vastapuolelle ei tappiotilanteessa tarvitse aina sälyttää täysimääräistä kustannusvastuuta.
